1970-luvun aikana jalkapallon EM-kisat olivat vakiinnuttaneet paikkansa pelaajien ja kannattajien jalkapallokalenterissa, vaikka aiemmat kisat olivatkin olleet kisajärjestäjille ja UEFA:lle tappiollisia, toivoi UEFA että lopputurnauksen laajentaminen kahdeksan joukkueen laajuisiksi kääntäisi kisat voitollisiksi.
Kisojen järjestäminen myönnettiin Italialle syksyllä 1977. Isäntämaa Italia selvisi automaattisesti lopputurnaukseen, kun muut karsintoihin osallistuneet 31 joukkuetta jaettiin seitsemään lohkoon, joiden voittajat selvisivät kisoihin. Karsintoihin osallistui myös pieni ja sisukas Suomi, joka tällä kertaa pelasi kunniakkaasti samassa lohkossa Kreikan, Unkarin ja Neuvostoliiton kanssa ja jäi vain pisteen päähän kisapaikasta.
Suomella oli tuohon aikaan kaksi maajoukkuetta. Olympialaisissa yritettiin vielä noudattaa amatööri-ihanteita, eivätkä olympiakarsintaan saaneet ottaa osaa pelaajat, jotka olivat pelanneet MM-kisoissa tai MM-karsintaotteluissa. Suomen maajoukkuetta valmensi Esko Malm ja Moskovan olympiakisoihin tähdännyttä olympiajoukkuetta tsekki Jiri Pesek. Malmin valmentama ryhmä aloitti EM-karsinnat komeasti kotivoitoilla Kreikasta ja Unkarista Olympiastadionilla muutamien tuhansien katsojien edessä. Suomen tähtenä esiintyi kolme maalia kahdessa ottelussa iskenyt Besiktasin Atik Ismail. Kreikkaa vastaan Ateenassa Suomi romahti murskatappioon 7-1 ja Unkarille Suomi hävisi Budapestissa, mutta Neuvostoliiton kanssa pelattiin kunniakkaasti tasan Helsingissä ja Moskovassa. Lopputurnaukseen selvisi Suomen lohkosta voittajaksi selviytynyt Kreikka. Kreikan ja Italian lisäksi tiensä lopputurnaukseen selvittivät Englanti, Belgia, Espanja, Alankomaat, Tshekkoslovakia ja Länsi-Saksa.
Lopputurnauksessa kahdeksan joukkuetta arvottiin kahteen lohkoon joiden voittajat kohtaisivat finaalissa. Kisat alkoivat 11.kesäkuuta Rooman Olympiastadionilla edellisten kisojen finaalin uusinnalla, kun Länsi-Saksa voitti Tshekkoslovakian Karl-Heinz Rummeniggen maalilla.
25-vuotias Bayern Münchenin hyökkääjä Rummenigge edusti uuden polven saksalaisia jalkapalloilijoita, jotka olivat nousseet maajoukkueeseen Beckenbauerin ja kumppanien jälkeen. Rummenigge oli kuin 1980-luvun paranneltu versio Gerd Mülleristä, edeltäjästään Bayernissa ja Nationalmannschaftissa. Siinä missä lyhyenläntä ja paksu pitkätukkainen Müller hillui paitsion tuntumassa ja tuikkaili boksissa irtopalloja maaliin, liikkui atleettinen Rummenigge lyhyeksi siistityissä hiuksissaan laajalla alueella ja viimeisteli maaleja usein kauniilla kaukolaukauksilla. Siinä missä Müller alkoholisoitui uransa jälkeen, eteni Rummenigge tarkasti mietittyä urapolkua pitkin osakeyhtiöksi muuttuneen Bayern Münchenin toimitusjohtajaksi.
Ensimmäisessä lohkossa Kreikka jäi statistin asemaan ja lohkovoittaja ratkaistiin saksalaisten ja hollantilaisten välisessä ottelussa Napolissa. Kentän tähtenä hääri ”Kölnin vaalea enkeli”, vasta 20-vuotias Bernd Schuster, joka pohjusti Klaus Allofsin hattutempun. Kolmen maalin johdossa saksalaiset olivat jo varmoja voitostaan ja valmentaja Jupp Derwall vaihtoi kentälle kokemusta hankkimaan 19-vuotiaan Mönchengladbachin Lotthar Matthäuksen. Ensimmäisessä pelitilanteessa Matthäus rikkoi rangaistusalueella ja Johnny Rep iski pilkun sisään. Hollantilaisten kiri alkoi kuitenkin liian myöhään, eivätkä Repin ja Willy van der Kerkhofin maalit riittäneet. Ensimmäisestä lohkosta finaaliin eteni Länsi-Saksa ja pronssiotteluun Tshekkoslovakia, joka onnistui kaatamaan Kreikan hollantilaisia runsaslukuisemmin.
Toinen lohko alkoi kahdella tasapelillä, kun Italia ja Espanja pelasivat maalittoman tasapelin Milanossa ja Belgia ja Englanti tekivät Torinossa maalin mieheen. Poliisin oli pakko käyttää kyynelkaasua katsomossa riehuneita englantilaiskannattajia hillitäkseen.
1970-luvun mittaan oli tullut jo tavaksi, että englantilaisten seurojen kannattajat mellakoivat seurojensa eurooppalaisissa vieraspeleissä. Ensimmäinen kunnon mellakka syntyi Glasgow Rangersin voittaessa Cupvoittajien cupin Barcelonassa vuonna 1972. Vuonna 1974 Manchester Unitedin kannattajat mellakoivat Oostendissa ja Tottenhamin kannattajat sytyttivät Rotterdamin liekkeihin ennen ottelua Feyenoordia vastaan. Leedsin kannattajat taistelivat Pariisin kaduilla keväällä 1975 Unitedin hävittyä Euroopan cupin finaalin Bayern Müncheniä vastaan. Vuonna 1977 Manchester United hylättiin Cupvoittajien cupista, kun joukkueen kannattajat mellakoivat Saint-Etiennessa. Ja nyt kun englantilaiset olivat maajoukkueensa kanssa arvokisoissa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, seurasivat mellakoijat maajoukkuettaan Italiaan.
Monesti mellakoijien houkuttelevin tavoita oli päästä ryöväämään eurooppalaisia urheilumerkkejä kaupoista, etenkin oikeanlaiset Le Coq Sportifin tai Adidaksen tennarit olivat suuressa arvossa casual-alakulttuurissa. Ryhmät olivat oivaltaneet, että jos tarpeeksi suuri joukko ihmisiä rikkoo samanaikaisesti lakeja ja järjestyssääntöjä, on erittäin suuri kynnys sille, että heitä yritettäisiin pysäyttää. Ryhmät tyhjensivät supermarketteja, välttivät turvatarkastukset lentokentillä ja lensivät ilmaiseksi kotiin.
Belgiaa valmensi ketjussa polttanut ja viskinsä päivittäin nauttinut Guy Thys. Hän hallitsi rautaisella mutta lempeällä otteella ja useimmiten Thysin ei tarvinnut turvautua kurinpitoon, kun pelaajat sisäistivät Thysin tupakankarhistamalla äänellä antamat taktiset ohjeet ensimmäisellä kerralla.
Guy Thys nosti joukkueeseen Jean-Marie Pfaffin, Michel Preudhommen, Eric Geretsin ja Jan Ceulemansin kaltaisia nuoria tähtiä, mutta tässä turnauksessa Belgian paras pelaaja oli 35-vuotias kehäraakki Wilfried van Moer.
Itä-Flanderin Beverenissa syntynyt Wilfried van Moer siirtyi Belgian kolmannesta divisioonasta korkeimmalle sarjatasolle Royal Antwerpeniin, koska sattui saamaan töitä sähkömiehenä Antwerpenista. Reilua vuotta myöhemmin van Moer palkittiin Belgian liigan parhaana pelaajana. Antwerpenista van Moer siirtyi Standard Liegeen, jossa hän voitti kolme Belgian mestaruutta ja palkittiin kahdesti sarjan parhaana pelaajana.
Van Moerin ura alkoi hiipua, kun hänen säärensä murtui maaottelussa, eikä hän ikinä tuntunut toipuvan entiselleen. Ura oli jo siirtynyt jäähdyttelyvaiheeseen ja kahvilanpitoon, kun Guy Thys kutsui yllättäen keskikenttäpelaajan maajoukkueeseen lokakuussa 1979 ratkaisevaan karsintaotteluun Portugalia vastaan. Ottelussa van Moer teki voittomaalin.
Belgia selviytyi lopputurnaukseen ja siellä joukkueen ja turnauksen paras pelaaja oli Wilfried van Moer, joka puhkui energiaa ja hallitsi peliä keskikentällä kaikissa otteluissa. Van Moer juoni pallon kanssa vapauttaen pelitovereitaan jatkuvalla syötöllä vaarallisille maalintekopaikoille. Turnauksen jälkeisenä syksynä hasseltilainen kahvilanpitäjä äänestettiin Euroopan neljänneksi parhaaksi pelaajaksi.
Seuraavalla kierroksella Belgia voitti Espanjan 2-1 ja Italia onnistui voittamaan Englannin tehden vain yhden maalin. Finaalipaikka ratkaistaisiin viimeisellä kierroksella Italian ja Belgian välisessä ottelussa, josta belgialaisille riitti maaliton tasapeli. Rooman Olympiastadionilla belgialaiset pelasivat tiukasti kilpikonnaa koko puolitoistatuntisen, eivätkä italialaiset onnistuneet maalinteossa. Belgialaisille tämä riitti finaaliin.
Italia sen sijaan pettyi raskaasti. Maan jalkapallo oli isketty köysiin saman vuoden keväällä, kun Totonero-skandaali räväytti italialaisen jalkapallon korruption esiin. Kaksi roomalaista liikemiestä olivat häikäilemättömästi, typerästi ja surkeasti epäonnistuen yrittäneet järjestellä otteluiden lopputuloksia. Skandaalin seurauksena Milan ja Lazio pudotettiin Serie B:hen ja viideltä seuralta vähennettiin pisteitä, Milanin puheenjohtaja sai elinikäisen toimitsijakiellon ja kaikkiaan kahdellekymmenelle pelaajalle jaettiin pelikieltoja kolmesta kuukaudesta kuuteen vuoteen. Nyt omissa EM-kisoissaan maan maajoukkue onnistui maalinteossa vain kerran kolmessa ottelussa. Se kuitenkin riitti lohkon toiseen sijaan ja pronssiotteluun, jossa Azzurri hävisi rangaistuspotkuilla Tshekkoslovakialle.
Saksalainen jalkapallosukupolvi oli vaihtunut ja uudet tähdet Allofs ja Hrubesch näyttivät enemmän sitkeävartisilta maajusseilta kuin maailmanluokan hyökkääjiltä, mutta myyttinen saksalainen jalkapallomahti oli edelleen luotu voittamaan. Puolillaan ollut Rooman olympiastadion näki finaalissa kuinka HSV:n Horst Hrubesch otti Schusterin syötön haltuun ja pamautti kovalla laukauksella saksalaiset kymmenen minuutin pelin jälkeen johtoon. Rene Vandereycken toi punapaitaiset belgialaiset pilkulta tasoihin toisella puoliajalla, mutta kaksi minuuttia ennen loppua Hrubesch puski pallon suoraan Rummeniggen kulmasta sisään. Länsi-Saksa oli Euroopan mestari. Bernard Dietz otti voittopokaalin vastaan ja vain puolillaan olleen Stadio Olimpicon tyhjentyessä saksalaiset juhlivat Euroopan mestareina.
Yleisömäärät ja jalkapallon taso kisoissa olivat suuria pettymyksiä. Jalkapallo oli puolustavaa ja tylsää ja isäntämaa Italia sai tehtyä neljässä ottelussa vain kaksi maalia. Eikä edes isäntämaa onnistunut vetämään katsomoja täyteen. Kisat osuivat päällekkäin pyöräilyn Italian ympäriajon ja hellekelien kanssa ja otteluliput koettiin liian kalliiksi, mutta tämä ei ollut yksittäinen tapaus. Yleisömäärät jalkapallokatsomoissa olivat laskussa koko Euroopassa.
Eurooppalainen jalkapallo oli jäänyt polkemaan paikoilleen. Katsojamäärät putosivat jalkapallokatsomoissa yhtä tasaisesti kuin vasemmistopuolueiden kannatus vaaliuurnilla 1970-luvun puolivälistä alkaen. 1960-luvun optimismi ja modernismi oli johtanut 1970-luvun rappioon ja dekadenssiin, vasemmistoterrorismiin, uppiniskaiseen stalinismiin, harmaisiin betonilähiöihin, toistuviin energiakriiseihin, junnaavaan työttömyyteen, harmauteen, tylsyyteen ja myös jalkapallo oli muuttunut harmaaksi, tylsäksi ja puolustusvoittoiseksi. Katsojamäärät laskivat, huliganismi lisääntyi. Jotain oli tehtävä. Pian maksutelevisio ja eurooppalainen jalkapallo löysivät toisensa ja teollisen jalkapallon ruostevyö alkoi kimallella globaalina viihdebrändinä. Muutos alkoi Ranskasta, jossa myös seuraavat EM-kisat pidettiin.
championnatdeurope 